Ollappa nainen. Joka neljäs viikko itseinho täyttää mielen ja peilistä vastaan katsoo turvonnut olemus. Joskus tuntuu, että hyvin pienetkin asiat alkavat ärsyttämään ja itkuherkkyys kasvaa. Ei osaa sanoa mikä siihen on syynä, mutta sattumoisin joku vain mättää. Tulee tiuskittua itsekseen, joskus myös muille ja manattua kaikkea maan ja taivaan väliltä sekä murehdittua turhiakin asioita. Jostain syystä nälkäkin vaivaa koko ajan! Voisin syödä kaiken mitä edestäni löydän ja usein syönkin. Herkkuja tekee mieli koko ajan ja vaikka kuinka on päättänyt pysyä makeasta erossa niin sitä vain tekee mieli, eikä himo helpota ennen kuin saa sitä itseään. Siis makeita herkkuja. Vatsaan koskee ajoittain enemmän ja sitten taas vähemmän, on muutes aika epämukava olo. Eikä muuten tee yhtään mieli treenata, vaikka tavallisesti se kuinka olisikin se oman arjen yksi henkireikä ja asia jota rakastan. Ei tänään, ei tällä viikolla. Ei huvita, ei jaksa, ei pysty ja ei kiinnosta, koska on se aika kuusta.
Nainen, tai siis me naiset kärsimme (ainakin mä kärsin, enkä tosiaan heittele mitään voltteja ja kärrynpyöriä tämän naisellisuuden ilmentymäni kanssa) menkoista, kuukautisista, verigreippipäivistä (kyllä, joku tuttu joskus käytti siivosti kyseistä nimitystä :D) ym. millä nimellä kukin tätä tahtookaan kutsua yhteensä noin neljäsosan vuodesta. Siis 1/4 vuodesta joudun käytännössä naisena kärsimään näistä ällötyspäivistä. Yhden neljäsosan vuodesta vietän siis pienissä pätkissä turvonneena, laiskana, makeanhimoisena ja ärsyyntyneenä minänä. Ja vaikka sama homma ainakin omalla kohdallani toistuu kuukausittain tulee se aina eteen yhtä yllättäen ja mukamas arvaamatta.
Muistan nuorempana kadehtineeni, kun muut ikäiseni tytöt olivat jo ajoissa tulleet ns. "naisen ikään" ja minä sen kuin odottelin omien naisellisuutta ilmaisevien päivieni alkamista. Nuorelle tytölle se oli rankka paikka ja tunsin itseni sekä oman kehoni oudoksi. Tänä päivänä sanoisin nuorelle itselleni, että nauti rauhassa äläkä murehdi. Saathan elää vaihdevuosiin asti eli varmasti reilu 5-kymppiseksi nauttien noista naiseuden päivistä eli siis ihan yllin kyllin.
Naiseuden päivät siis koittivat lopulta nuorelle minälleni, vaikkakin keskivertoa myöhemmin kuten ehdin monesti erilaisista papereista ja kirjoista lukemaan ja josta terkkarikin muisti muistuttaa. Tiedän olevani sinällään onnekas, että omalla kohdallani kyse on usein nimenomaan ja ainoastaan yhdestä viikosta kuussa. Olen kuullut ja lukenut kauhutarinoita siitä, että jotkut saavat kokea kääntäen vain yhden niin sanotun normaalin viikon, kun uusi ryöpytys alkaa jo paaaaaljon aiemmin ilmoittamaan tulostaan ja lisäksi myös pitkittyy toisesta päästä.
Menkoista puhuminen oli jossain vaiheessa asia, josta on haluttu vaieta. Toisaalta se on asia, joka koskettaa hyvin montaa tässä maailmassa, tarkemmin sanottuna kaikkia naisia. Miksi se on asia, mistä hävetään puhua? Myös itselläni on ollut opeteltavaa asian kanssa, koska se on ollut kauan asia, jota on halunnut jollain tavalla peitellä ja josta on ollut hankala puhua. Ei enää. Kukaan meistä naisista ei oikeasti ole yksin asian kanssa. Varmasti löytyy kohtalotovereita jakamaan nämäkin tuntemukset ja sen, kun oma peilikuva ei miellytä, makeaa voisi syödä kaksin käsin, kiukuttaa eikä oikein mikään huvita, kuten alussa jo kirjoitinkin. Ja jos joku mies eksyy tämän lukemaan, niin kyllä, tällaista on välillä olla nainen. Siltikään mitään en vaihtaisi ja kyllä mä taas tykkään kaikista, nauran, olen iloinen ja pystyn katsomaan itseäni peilistä hymyssä suin, kieltäytymään herkuista ja olemaan ahmimatta kaikkea eteeni sattuvaa seuraavalla viikolla. Se on ennenkin nähty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti