perjantai 25. toukokuuta 2018

Jatkuvasti päissään

Ensimmäisenä aamulla herätessäni kurkistan puhelimen ruudusta paljonko kello on ja heti seuraavana hyppään somen ihmeelliseen maailmaan. Yleensä vähintään facebookista ja instagramista on tullut joitakin ilmoituksia. Kurkin uusimmat kuvat instagramin feedistä ja vastaan viesteihin, jos sellaisia on tullut vielä sen jälkeen, kun illalla päätin käydä nukkumaan. 

Seuraavaksi hyppään ylös sängystä. On pakko aloittaa aamutoimet, jotta ehdin töihin ja asiakkaalle sovittuna aikana. Aamupalaa väkertäessä kuuntelen radioa tai laitan kuulokkeet päähän ja alan kuuntelemaan kesken jäänyttä äänikirjaa. Hoidan aamutoimet mallikkaasti ja tutuin rutiinein ilman sen kummempia pysähdyksiä. Toimin kuten olen tottunut, sellaisin rutiinein, jotka olen vuosien saatossa itselleni kehittänyt, jotta aamut ovat sujuvia.


Lähden reppu selässä kävelemään ja istun bussiin. Selailen puhelintani ja hämmästelen, miten lyhyessä ajassa juuri tunti sitten selailemani mm. instagramin sekä facebookin feedi on täyttynyt taas uusista kuvista, fiksuista ja nokkelista kuvateksteistä ja statuspäivityksistä. Ja tottakai nykymaailmassa myös ihmisten kuvaamista tarinoista, jotka kulkevat reaaliajassa heidän tekemistensä mukana. Kaikkea on tarjolla jopa enemmän kuin jaksaisi seurata ja kaikessa ei millään ehdi pysyä perässä ellei tosiaan ole ihan koko ajan läsnä ja puhelin kourassa. Alkaa ärsyttämään ja vaihdan somen ja uutisten selailun äänikirjan kuunteluun. Kuitenkin meinaan koko ajan ottaa puhelimen taas esille ja vanhasta tottumuksesta alkaa näppäilemään ja selailemaan puhelintani, vaikka mulla ei ole sille varsinaisesti siinä hetkessä mitään tarvetta.

Äänikirjaa kuunnellessani huomaan, että oikeastaan kaikki muutkin bussissa istuvat näppäilevät ja selaavat puhelintaan. Sama homma toistuu ihan kadulla kävellessä, bussipysäkillä vaihtoliikennettä odotellessa, kaupungilla jne. Tänäpäivänä näyttää olevan niin, että poikkeat massasta nimenomaan silloin, kun pidät puhelimen visusti piilossa ja keskityt kohtaamaan maailman sellaisena kuin se on.


Kyseenalaistan itseni: menetänkö enemmän ollessani jatkuvasti läsnä sosiaalisessa mediassa vai silloin kun annan puhelimen olla ja keskityn oikeasti ympärilläni siinä hetkessä tapahtuviin asioihin. Pitäessäni puhelimen visusti piilossa saatan jäädä paitsi joidenkin seuraamieni mielenkiintoisten ihmisten ajatuksista ja siitä mitä he touhuavat. Toisaalta, mihin mä omassa elämässäni oikeasti tarvitsen tietoa siitä, mitä muiden elämässä tapahtuu just sillä hetkellä? Se on mielenkiintoista. Ihminen on perusluonteeltaan utelias. Saatan myös seuraamieni henkilöiden kautta verrata omaa elämääni siihen mitä heillä on. Toisaalta, tämä on ihan järjetöntä ja omalle mielelle todella kuormittavaa. Tajuan, että iso osa mun toiveista, haaveista ym. on osittain vääristynyt siksi, että olen jatkuvasti läsnä somessa, en omassa elämässäni ja pelkästään omissa ajatuksissani, vaan oikeasti jonkun toisen ajatuksissa, joista alitajuntani on sitten jollain tavalla onnistunut muovaamaan omiani. Pelottavaa.

Heräsin näihin ajatuksiin oikeastaan viime lomareissullani. Kun yksinkertaisesti netti ei toiminut joka paikassa ja siksi puhelin oli kaupungilla kierrellessä, paikkoja katsellessa sekä rannalla makoillessa oikeastaan aivan turha. Yksin reissatessani "jouduin" tyytymään siihen mitä ympärilläni oli ja tapahtui. Oli vain minä, ympäristö ja omat ajatukseni. Oikeastaan tässä yksi syy, miksi myös halusin tässä vaiheessa taas lähteä lomalle yksin. Aluksi se oli todella tylsää, kun joka hetkenä siihen asti olin tottumuksesta tylsän ja pysähtyneen hetken koittaessa tottunut kaivamaan puhelimen esille ja heittämään itseni sen pauloihin. Kuitenkin pian tajusin, miten vapautunut olo tulee siitä, kun koko ajan ei tarvitse olla puhelimella ja voi vain olla. Pysähtyä ja antaa katseen kiertää ja ajatusten juosta siinä hetkessä ja omassa itsessäni. 

Pysähtyminen ja oleminen tuntuvatkin nykyaikana olevan ennemminkin jonkinlainen opeteltava taito, kuin itsestäänselvyys. Aina on jotain tarjolla, jos ei osaa antaa olla ja pysähtyä sekä olla vain. Pysähtyessä, keskittyessä ainoastaan itseensä ja ympäröivään maailmaan vapautuu ihan hirvittävästi ajatuksia. Sitä pääsee ikäänkuin tutustumaan itseensä aivan uudella tavalla. Aluksi se voi olla ahdistavaa ja vaatia todella keskittymistä toteutuakseen, mutta lopussa kiitos seisoo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti