perjantai 26. maaliskuuta 2021

Synnytyskertomus

Hupsista, aika on taas juossut. Mun oli tarkoitus palata tänne raskauden edetessä jakamaan fiiliksiä odotuksesta, mutta nyt ollaankin jo siinä tilanteessa, että poitsu tuli etuajassa maailmaan 17.3. raskausviikolla 36+5.  Odotus on takana ja nyt on taas uuden kappaleen vuoro tässä elämässä. Kaikki tapahtui aivan yllättäen ja nyt ajattelinkin jakaa meidän tarinan.

Synnytys "käynnistyi" 17.3.2021 spontaanilla lapsivesien menolla yöllisen vessakäynnin yhteydessä klo 00.10. Pieni paniikki meinasi hiipiä esiin, kun siinä unenpöpperössä mietin, että mitäs nyt sitten pitäisikään tehdä. Herätin puolisoni ja sanoin, että mulla meni vedet, että pitää varmaan lähteä sairaalaan, mutta soitan ensin. Soitin Naistenklinikan päivystykseen ja mut pyydettiin paikalle pikimmiten. Muistan mananneeni siinä lähtöä tehdessä, miten mulla ei vielä ollut sairaalakassia pakattuna, koska olin aikeissa pakata sen juuri tuona kyseisenä päivänä, kun synnytys käynnistyi (tietenkin).

Mut otettiin päivystyksen puolelle tarkkailuun ja laitettiin käyrille (mitattiin vauvan sykettä ja supistuksia). Tässä vaiheessa mulla ei siis ollut mitään synnytystä ennakoivia tuntemuksia, ainoastaan lapsivedet meni ja sitä muuten vuoti ja vuoti aivan älyttömästi! Se yllätti, koska luulin, että vedet lorahtaa kerralla kunnolla tai tiputtelee hiljalleen, mutta mulla sitä lapsivettä vain tuli ja valui niin, että kastelin kolmesti sairaalavaatteet pedillä levätessä ja mitkään suojat eivät suojanneet vaatteita kastumiselta. :D Kirjaimellisesti pari kertaa heräsin siihen, että makasin itse lapsivesilammikon keskellä...



Päivystyksen puolella multa otettiin rutiininomaiset testit mm. B-streptokokki bakteerin varalta, joka  mulla osoittautui positiiviseksi. Tästä johtuen mut otettiin sisään käynnistysosastolle ja antibioottitiputus aloitettiin turvaamaan vauvan ulostuloa. Päivystyksen puolella sisätutkimuksessa ilmeni, että kohdunsuu oli auki sormelle, mutta kanavaa oli vielä jäljellä. Jos synnytys ei etenisi tai käynnistyisi itsestään se lopulta käynnistettäisiin lyhyen ajan sisään. Mulle sanottin, että voi siinä voi mennä päiviä tai sitten tilanne etenee hyvinkin nopeasti. Jännitti ihan perhanasti. Mies ei päässyt päivystykseen mukaan koronatilanteesta johtuen ja koska käynnistyksessä saattoi kulua aikaa päädyttiin siihen, että mies meni töihin aamulla normaalisti ja mä soittaisin hänet paikalle tilanteen ollessa siinä pisteessä, että alkaisi tapahtumaan. Olin siis tässä vaiheessa osastolla yksin, mutta onneksi osaavan henkilökunnan käsissä mikä rauhoitti fiilistä.

Synnytyksen käynnistys

Aamulla kello 9 aikaan mulle asetettiin ballonki kohdunkaulakanavaan käynnistelemään synnytystä. Menetelmässä katetrin avulla täytetään "pallo" eli ballonki suolavedellä ja siihen asetetaan pieni veto ulospöin. Tarkoituksena on laajentaa kohdunsuuta ja saada synnytys käynnistymään mekaanisin menetelmin. Ballonki tulee ulos itsestään kohdunsuun ollessa riittävästi auki. Ballonkin asettamisen jälkeen sain liikkua normaalisti, mutta olihan se tunne alapäässä melko lailla kummallinen, ei tehnyt mieli liikkua. Mulla meni noin 3h siihen, että ballonki lopulta tipahti ulos. Uuden sisätutkimuksen mukaan olin nyt 4-5cm auki. Synnytys vaatii 10cm avautumisen.

Ballonkin irtoamisen jälkeen aloin tuntemaan kevyitä kivuliaita supistuksia. Tunne oli täysin uusi, koska olin kokenut raskauden aikana ainoastaan kivuttomia harjoitussupistuksia, jotka vain kovettivat vatsan. Alkoi tuntumaan siltä, että homma vihdoin etenee. Oksitosiinitiputus laitettiin tippumaan kello 12:52 tehostamaan supistuksia. Pikkuhiljaa supistukset voimistuivat ja tihenivät, mutta pärjäsin hyvin supistuskipujen kanssa, enkä tarvinnut kivunlievitystä. Ajattelin, että okei tämä kyllä tuntuu mutta kyllä tämän kestää. Olisinpa tiennyt paremmin. :D Oksitosiinin määrää lisättiin n. 20min välein ja pian tajusin, että ei tässä kyllä ilman kipulääkkeitä selviä. Oli tarkoitus kokeilla ilokaasua, mutta valitettavasti huoneessa jossa olin, ei ilokaasulaite toiminutkaan. Lämmin suihku ei tässä vaiheessa enää ollut vaihtoehto, koska olin taas käyrillä kiinni koneissa, jossa seurattiin supistuksien tiheyttä ja voimakkuutta sekä vauvan sykkeitä. Olin ilmoittanut miehelle n. 14.30 että saisi lähteä töistä kohti sairaalaa, sanoin että kaupassa ehtii vielä käydä. Naureskelin tässä just että 2min siitä viestistä olinkin laittanut, että tulisi sittenkin suoraan pikimmiten, nyt ei kyllä mitään syömisiä tartte ajatella.

Yhtäkkiä supistuskivut olivat niin voimakkaat, että hengittämiseen keskittyminen meni ihan pipariksi ja haukoin henkeäni supistusten tullessa. Itkin  ja se nyt ei tietenkään helpottanut asiaa, koska itkiessä en hengittänyt senkään vertaa. Kiemurtelin vuoteessa ja puristin miehen kättä. Pyysin kivunlievitystä ja ekana kokeiltiin kipupiikkiä lihakseen. Sen vaikutus ei alkanut heti ja muutenkin tuntui, että ei se mulla juuri tehonnut. En tiedä mitä kello oli, kun seuraavaksi soitin kätilön paikalle ja sanoin, että en enää kestä haluan epiduraalin tai jotain. Sisätutkimuksen mukaan olin edelleen auki vain sen samat 4-5cm mitä ballonkin jälkeenkin. Kirosin, koska olin varma että pian synnyttäisin. Turha luulo... Mut vietiin kuitenkin pyörätuolilla synnytysosastolle, koska kivut oli jo niin kovat.


Synnytysosastolla


Kellonajoista tai ajankulusta mulla ei tässä vaiheessa ole enää mitään käsitystä, mutta muistan miten tilanne muuten eteni. Synnytysosastolla anestesialääkäri kävi laittamassa spinaalisen opioidi-epiduraaliyhdistelmän. Tai ymmärsin, että ensin tuli toinen ja vasta sitten lähempänä synnytystä laitettiin epiduraali. Samaan aikaan sain hengitellä ilokaasua, mutta en oikein tiedä loppujen lopuksi auttoiko se juurikaan. Selkäytimeen laitettu kivunlievitys kuitenkin tuntui vihdoin helpottavan pahinta kipua ja pystyin rauhoittumaan ja hengittelemään supistusten välissä. Ponnistustunne säilyi, mutta pahin supistuskipu helpottui. Kuitenkin musta tuntui koko ajan enenevissä määrin, että haluaisin ponnistaa ja kerroinkin tämän paikalla olleelle kätilölle. Sisätutkimuksen mukaan olin yllättäen 9,5cm auki (kätilön mukaan kivunlievitys auttoi rentoutumaan ja edesauttoi näin avautumista), mutta vauva oli vielä ylhäällä kanavassa, joten ponnistaa ei tässä vaiheessa kovin kannattaisi. Mua ohjeistettiin pysymään ponnistustarpeen tullessa rentona ja työskentelemään kevyesti ponnistuksen kanssa, jotta vauvaa saataisiin liikkumaan alaspäin kuitenkin säästäen voimia itse ponnistusvaiheeseen. Kokeiltiin eri asentoja: kylkimakuuta iso jumppapallo jalkojen välissä sekä sängyssä "konttausasentoa". Epiduraali laitettiin jossain vaiheessa ja kerroin miten ponnistustarve alkoi olla niin kova, että en vain enää pysty olemaan ponnistamatta. Samaan aikaan supistukset tihenivät ja huomattiin myös, miten vauvan syke heikkeni aina supistusten aikana. Lääkäri hälytettiin tsekkaamaan tilanne ja vauvan päälaesta otettiin jotain kokeita kartoittaen tarkemmin tilannetta. Edelleen oli lupa synnyttää alateitse, onneksi.  Tässä vaiheessa piti vaihtaa asento puoli-istuvaan, jotta kätilö pystyi paremmin seuraamaan tilannetta. Huoneeseen tuli lisää kätilöitä, koska vauvan syke vaihteli ja oltiin valmiita toimimaan, jos tarve ilmenisi.

Kohdunsuu oli täysin auki tuolloin samaisena päivänä keskiviikkona 17.3. kello 19:42 ja ponnistusvaihe alkoi kello 19:50. Pystyin tuntemaan hyvin supistukset ja ponnistustarpeen ja työskentelemään niiden mukaan. Kätilö ohjeisti ja minä yritin pitää ponnistuksen mahdollisimman vahvana ja pitkänä. Väsyttävää hommaa, nyt ymmärrän miksi synnytystä verrataan urheilusuoritukseen. :D Muistan vain, kun totesin muutamaan otteeseen, että en jaksa enää ja silti keräsin voimani taas uuden supistuksen tullessa uuteen ponnistukseen. Lääkäri tuli jossain vaiheessa takaisin kiinnittämään imukuppia ja valmiina auttamaan seuraavalla ponnistuksella, koska vauvan sykeäänet heikkenivät taas ja hänet piti saada ulos mahdollisimman nopeasti. Kätilö leikkasi välilihan ja seuraavalla ponnistuksella vauva tulikin ulos kerralla ilman, että lääkäri joutui imukupilla edes lopulta auttamaan. Vauva rääkyi onneksi samantien ja minä itkin. Olin helpottunut. 


Vauva syntyi siis lopulta 22min ponnistusvaiheen jälkeen klo 20:11. Sain vauvan hetkeksi rinnalle heti synnytyksen jälkeen, mutta pian tämän hengityksen huomattiin rohisevan ja vauva vietiin teholle ylipainehoitoon, jossa se joutui viettämään ensimmäisen yönsä. Huoli oli suuri, mutta kätilöt ja lääkäri lohduttivat kyseessä olevan hyvin yleinen toimenpide ennenaikaisesti syntyvien kohdalla.

Poitsun strategiset mitat: pituutta 52cm, painoa 3000g ja päänympärys 34,5cm



Synnytyssalissa mut kursittiin vielä lopuksi kasaan. Välilihan leikkauksen lisäksi synnytyksessä tuli spontaani repeämä ja nämä ommeltiin kiinni. Tämän jälkeen pääsimme lapsivuodeosastolle perhehuoneeseen mieheni kanssa. Onneksi, koska muuten mies olisi joutunut lähtemään kotiin ja saanut vierailla sairaalassa vain 1h päivässä koronarajoituksista johtuen. Nyt saimme perhehuoneen ja jo seuraavana päivänä poika pärjäsi ilman hengitysapua ja rohina oli poissa. Teholla saatiin vierailla yksi kerrallaan, mutta onneksi saatiin jo seuraavana päivän olla kaikki yhdessä. Saatiin poitsu meidän seuraan ja päästiin opettelemaan vauva-arjen juttuja kätilön opastamana. Vietettiin sairaalassa lopulta 5 päivää, koska poitsun bilirubiiniarvo (keltaisuus) oli koholla ja nousussa, mutta ei kuitenkaan lopulta riittänyt siihen, että hän olisi saanut valohoitoa. 

Maanantaina 22.3. kotiuduttiin ja täällä on opeteltu ja ihmetelty uutta elämää. <3 Pieniä huolia on edelleen ja käydään sairaalassa seurannassa, mutta eiköhän asiat järjesty. 

Synnytys oli raskas kokemus, mutta oikeastaan heti kun vauva oli ulkona kaikki se kipu ym. vain unohtui. Olin vain kiitollinen ja onnellinen siitä, että kaikki meni lopulta hyvin. Jokaisen synnytys ja kokemukset ovat erilaisia. Tässä minun ja meidän tarina.

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Pysyvä muutos: näkökulmana painonpudotus

Pysyvä muutos ja hyvinvointi vaatii suurempaa pohjatyötä itsensä kanssa. Pelkkä liikunnasta, ravitsemuksesta ja riittävästä unesta/palautumisesta huolehtiminen ei valitettavasti takaa hyvinvointia, jos muut elämän osa-alueet ja asiat itsensä kanssa ovat keskeneräisiä tai epäselviä. Jos syyt siihen, miksi jotain tekee ovat ristiriidassa omien todellisten arvojen ja tarpeiden kanssa. Jos asioita pyritään muuttamaan kerralla ja liian nopeasti.

Moni tavoittelee hyvää oloa ja uskoo onnen löytyvän sitä kautta, kun pääsee tavoitepainoonsa: “sitten kun olen 10 kiloa kevyempi olen tyytyväinen itseeni ja voin hyvin.” En sano, etteikö painon pudottaminen olisi hyvä asia, se riippuu henkilöstä. Tarkoitan vain, että kannattaa myös pohtia tarkemmin, miksi ajattelee onnellisuuden ja hyvän olon olevan sidottu esim. siihen tiettyyn vaakalukemaan. Miksi se on sulle tärkeää ja millä tavalla uskot sen muuttavan elämääsi? Kun syyt kaiken tekemisen, panostamisen ja toteuttamisen takana ovat itselle selkeitä ja lähtevät itsestä käsin on myös mahdollisuus onnistua suurempi.




Uusi alku, sama vanha tarina? Vai sittenkin pysyvä muutos?


Uuden vuoden alku potkii monia liikkeelle ja saa panostamaan itseensä, mielestäni siinä ei ole mitään väärää, päinvastoin. Mutta, jotta vuoden alussa esiin puskeva motivaatio kantaisi pitkälle ja asetetut tavoitteet olisi mahdollista saavuttaa ja myös säilyttää, on syytä paneutua asioihin ja itseensä, omiin toiveisiin ja tarpeisiin syvemmin. Eikä siis toteuttaa asioita ja luoda tavoitteita itselle vain siksi, koska muutkin tekevät niin tai koska olen itse aina tottunut tekemään näin. Kyllähän se, jos joka vuosi aloittaa esimerkiksi sen saman painonpudotus projektin kertoo jostain. Silloin kannattaa muuttaa jotain. Käyttää aikaa asioiden pohtimiseen. Epäonnistuessa kyse harvemmin on siitä, että olisi todella laiska tai saamaton. Kyllähän se jo kertoo halusta ja toiveesta onnistua, kun viitsii edes aloittaa. Kun samaa asiaa jaksaa yrittää ja toistaa vuosi vuoden perään joskus paremmin tuloksin ja joskus heikommin.


Tästä päästään myös siihen, miksi itse uskon niin monen jojoilevan painonsa kanssa ja tuskailevan samojen asioiden parissa vuosi vuoden perään. Uskon, että todelliset syyt sille, miksi jotain asiaa toteuttaa ovat lopulta ristiriidassa omien tarpeiden ja arvojen kanssa. Samalla uskon, että asioita on lähestytty väärästä näkökulmasta ja vääränlaisin odotuksin. Painonpudotuksen ja tavoitepainoonsa pääsyn jälkeen joku saattaa miettiä, että tältäkö tämä nyt siis tuntuu. Olemme nimittäin herkästi taipuvaisia “glorifoimaan” tulevaisuutta ja tavoitteiden saavuttamista, sitä miltä se meistä tuntuu ja millaisia tunteita synnyttää. On raskasta uhrata muu elämä ja nautintojen kokeminen jonkin asian vuoksi, jos se asia ei olekaan todella sitä, mitä haluamme tai syyt toteutuksen takana ovat vääristä lähtökohdista rakennettuja.


Toinen asia on se, että pysyvät muutokset vaativat oikeasti pitkäjänteisyyttä ja tietynlaista sitoutumista. Valitettavan paljon näkee ja kuulee sitä, että muutos esim. painonpudotuksen osalta pyritään saavuttamaan mahdollisimman nopeasti, toisinaan keinolla millä hyvänsä ja uhraamalla muu elämä. Toisaalta, joskus halutaan tuloksia, mutta ei kuitenkaan olla valmiita tekemään asian eteen juuri mitään. Jos näin on, niin sitä suuremmalla syyllä kehotan käyttämään aikaa sen pohtimiseen, josta jo tekstin alussa mainitsin: 


Miksi tämä asia on itselleni tärkeä ja millä tavalla uskon sen muuttavan elämääni? Lisäisin myös pohdittavaksi, että mitä asioita olen oikeasti valmis tekemään muutoksen eteen ja millaisista asioista minun kenties tulee luopua saavuttaakseni halutun tavoitteen?


Itse uskon siihen, että jos jotain asiaa todella haluaa niin siihen haluaa panostaa ja sille asialle on myös halukas uhraamaan aikaa. Ja sille muutokselle todellakin kannattaa antaa aikaa. Pikavoitot ja nopeat tulokset houkuttelevat varmasti jokaista, mutta pidemmällä aikavälillä yksittäisten osa-alueiden haltuunottaminen on huomattavasti helpompaa ja kantaa pidemmälle kuin se, että kerralla pyrkii muuttamaan kaiken. Pidemmällä aikavälillä on todella mahdollisuus oppia ja sisäistää asioita ja samalla jalostaa niitä käytäntöön eikä vain tehdä tietyllä tavalla, koska paperissa lukee niin. Samalla on mahdollista edelleen elää elämää ja pitää myös kiinni elämään nautintoa tuovista asioista. Kaikesta kivasta ei pidä luopua. Hyvinvoinnin ei ihan oikeasti kuulu olla hampaat irvessä suorittamista, koska muutenhan koko asiasta katoaa pohja ja hyvinvoinnin tavoittelusta tuleekin pahoinvointia tuova asia, joka harvemmin inspiroi ketään jatkamaan ja pysymään sillä tiellä. Toki on hyvä muistaa, että uusien asioiden opettelu on usein aluksi vaativaa ja myös sitä aikaa vievää, mutta niiden tulisi helpottua ajan ja harjoittelun myötä. Ilman pieniä uhrauksia ei voi odottaa myöskään tuloksia.


Kannustan tekemään fiksuja muutoksia asia tai kokonaisuus kerrallaan omassa tahdissa itseä ajatellen. Sellaisin muutoksin ja keinoin, jotka todella on mahdollista säilyttää siinä omassa arjessa sillä oman elämän mittaisella matkalla.

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Vauva tulossa! - Fiiliksiä raskausajasta tähän asti

Niin siinä pääsi käymään, että elokuussa pissasin tikkuun ja plussasin. Oudot ja ennenäkemättömät närästysoireet vaivasivat muutaman päivän kunnes tajusin ajatella, mistä tuntemukset saattoivat johtua. Kaikki kävi nopeammin kuin olimme ajatelleet eikä ehkä ihan parhaimmalla mahdollisella hetkellä, mutta ajatukseen totuttelun jälkeen olen ollut onneni kukkuloilla asian tiimoilta. Niin jännää ja kaikenlaisia ajatuksia herättävää aikaa tämä on siitä asti ollut kaiken kaikkiaan.

Täällä ollaan raskauden osalta nyt viikolla 24 ja ajattelin avata asiaa ja tuntemuksia tänne blogin puolelle, jos jossain vaiheessa löytyisikin taas aikaa, inspistä ja innostusta kirjoitella enemmän. Suoraan sanottuna oon miettinyt ihan liikaa sitä, mitä tänne kirjoittaisin, mistä ja kuinka, joka on sitten aiheuttanut suuren vastarinnan koko kirjoittamista kohtaan. Nyt päätin vain avata koneen, antaa ajatuksien juosta ja näppiksen sauhuta fiiliksen mukaan.



Ensimmäinen kolmannes

Ensimmäinen kolmannes oli omalla kohdallani aikamoista tunteiden vuoristorataa: pelkoa, ahdistusta, iloa ja onnea. Kaikenlaiset tunteet värittivät päiviäni ja viikkojani. Toisella hetkellä olin varma kaikesta ja toisessa hetkessä taas epäilin kaikkea mm. valmiuttani ja kykyjäni tätä koko asiaa kohtaan. Vaikka ollaan puhuttu puolisoni kanssa perheestä ja lapsista asia konkretisoitui todella vasta tikkuun pissaamisen, plussaamisen ja ensimmäisen neuvolakäynnin myötä. Jatkuva etova olo oli läsnä lähes päivittäin ja vaikka en joutunut pönttöä kertaakaan halailemaan (lucky me), koin tuon etovan vaiheen todella ikävänä ja myös osaltaan rajoittavana. Ei tehnyt mieli syödä, mutta oli nälkä, kun söi etova olo paheni jne. Elokuun lopussa vietin toisen viikon kesälomastani kokonaan sängyn pohjalla pohjattoman väsymyksen kourissa sen sijaan, että olisin käynyt ahkerasti treenaamassa kuten olin suunnitellut. Ja se väsymys oli todella ihan muuta kuin että olisi vain vähän väsyttänyt. En jaksanut tehdä mitään, vaikka olisin halunnut. Makasin sängyssä ja nukuin, siirryin sohvalle ja nukuin. Onneksi mulla tosiaan oli kesäloma juuri tuossa kohdin niin oli mahdollisuus vain levätä. Jännitin hieman, että miten loman jälkeen työssäkäynti sujuu väsymyksen ja etovan olon kanssa, mutta jotenkin siinä työn imussa nämäkin asiat pystyi jättämään taka-alalle. 

6.10 kävin ensimmäisen kerran ultrassa. Se oli jännää! Olin jo ehtinyt miettimään, miten siellä vatsassa ei kuitenkaan ole ketään tai jokin on pielessä. Pelkäsin. Kätilöt oli kuitenkin tosi mahtavia ja ultraus tehtiin lopulta alateitse, jotta saatiin parempi näkyvyys pikkuiseen. Olin hämmästynyt, miten se näytti jo aivan pieneltä ihmiseltä ja miten nähtävissä oli jo tuossa vaiheessa aivopuoliskot, selkäranka, raajat ym.  ja miten paljon se liikkui pienessä yksiössään. En edes itkenyt, kun hämmästelin niin koko asiaa. Mun sisällä todella kasvoi ja kehittyi pieni ihmisen alku. Tuosta hetkestä alkaen tajusin, että meille todella tulee vauva ja musta tulee äiti.

Ensimmäisellä kolmanneksella treenaaminen sujui kuten ennen. Neuvolasta sanottiin, että mitään ei tässä kohdin tarvitse himmailla, vaan sain treenata ihan fiiliksen ja jaksamisen mukaan kuten ennenkin. Tavallaan oli pelottavaa ajatella, että sisällä kehittyy ja kasvaa pikkuinen sikiö ja meikäläinen vaan vetää crossfittia kuten ennenkin, mutta eipä tuo tosiaan menoa haitannut. Ainoa suurempi huomio minkä treenatessa tein, oli että sykkeet nousivat nopeammin ylös ja syke oli tavallista korkeampi ja väsyin nopeammin, mikä toki myös kuului asiaan. Tässä vaiheessa oli kuitenkin vielä mahdollisuus kuormittaa kroppaa kunnolla ja antaa palaa, tehdä liikkeitä mitä huvitti ilman rajoituksia. Ja se tuntui hyvältä.



Toinen kolmannes

Toiselle kolmannekselle siirryttäessä etova olo helpotti ja katosi kokonaan! AHHHH mikä helpotus. Samalla aloin neuvolan ohjeiden mukaan pikkuhiljaa miettimään enemmän millaisia treenejä teen, millaisilla sykkeillä ja millaisia liikkeitä. Arvoin ja pähkäilin todella paljon sen kanssa, että mikä on järkevää ja kannattavaa. Onneksi treenikavereista ja somesta sai tukea ja uskalsin myös luottaa omaan fiilikseeni. Tavallaan tuntui hassulta jarrutella esim sykkeiden ym. kanssa, kun ei ulospäin edes näkynyt mitään merkitsevää.. (Tosin omasta mielestäni maha pömpötti jo ennen 10 raskausviikkoa ja siirryinkin crop toppien sijaan käyttämään löysempiä paitoja, jotta muut ei huomaisi ennen kuin olin valmis kertomaan.)

Ystäväni ja opiskelukaverini fyssarikoulusta, joka työskentelee mm. äitiysfysioterapeuttina ehdotti tapaamista ja katsottiin yhdessä läpi asioita, mitä raskaana olisi hyvä ottaa missäkin vaiheessa huomioon treenaamisessa ja liikkumisessa. Tuo tapaaminen todella kannatti, koska siinä jutellessa oivalsin, miten voin edelleen jatkaa harjoittelua fiksusti ja turvallisesti ja miten raskauden aikana mulla on mahdollisuus vahvistaa itseäni eri tavalla tulevaa ajatellen ja keskittyä asioihin treenissä, joihin on tullut panostettua aiemmin liian vähän. Mulla on mahdollisuus kehittyä ja rakentaa pohjaa raskausajan jälkeistä aikaa ja takaisin crossfitin pariin paluuta ajatellen. 

Tosiasiahan on, että mulla meni tää treenaamisasia todella syvälle tunteisiin, kun mietin vain mitä en saa, voi tai pysty enää tekemään. Kroppa muuttuu ja muovaantuu raskauden edetessä, mikä aiheuttaa tottakai pakostakin muutoksia siihen, mitä kannattaa tai voi treeneissä tehdä. Samaan syssyyn vielä se, että omalla kohdallani yhtäkkiä n. viikolta 16 alkaen kävely ei enää tuntunutkaan hyvältä. Yllättäen niinkin tavallinen asia kuin kävely aiheutti kipuja ja outoja tuntemuksia vatsassa (harjoitussupistuksia), jonka vuoksi olen joutunut himmaamaan tahtia ja jättämään myös koiran pidemmät lenkitykset puolison vastuulle. Tämä oli kova isku, johon ei ollut kuitenkaan muuta mahdollisuutta kuin tottua. Kävelyvauhtia on ollut vain pakko hidastaa ja mennä sen mukaan.

Rakenneultrassa käytiin viikkojen ollessa 20+5. Taas sai jännittää! Olin jo tuntenut n. viikoa aiemmin ensimmäisiä pieniä liikkeitä, mutta silti mietitytti onko pikkuinen kehittynyt kuten pitäisi ja onko sillä kaikki hyvin? Onneksi rakennepoikkeamia ei löytynyt vaan sen sijaan masussa yksiössään polskutteli  eloisa 375g painava tyyppi. Saatiin myös tietää sukupuoli ja pikku poitsuhan meille on tulossa, siitä ei jäänyt epäselvyyttä. :D 



Liikkeet mahassa on voimistuneet viikko viikolta ja oon todennut, että varsin eloisa tyyppi on kyseessä. Toisaalta, sehän on vain hyvä merkki. Tutuksi ovat tulleet ei niin mukavat raskausajan vaivat kuten ummetus, jatkuva pissahätä, asioiden unohtelu, pelkästään kyljellään nukkuminen ja noh, kasvava maha tekee välillä olon tukalaksi ja tästähän se vielä kasvuaan jatkaakin. Ollaan tehty tässä viikon sisään ensimmäisiä hankintoja ja samalla asia ja tuleva äitiys on konkretisoitunut yhä entisestään. Käytettynä torista bongatut ja ostetut rattaat seisoo olkkarissa, koska ne ei tällä hetkellä mahdu mihinkään muualle ja tilasin juuri maanantaina äitiyspakkauksen ja tein hakemuksen äitiysrahasta. Mammaloma alkaa sitten 3.3.2021 pätkiksen lasketun ajan ollessa 9.4.2021. En malttaisi millään odottaa tyypin tapaamista.<3 Tällä hetkellä tää kaikki tuntuu niin siistiltä ja samaan aikaan uskomattomalta.

Palaillaan <3



sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Elämä muovaa, kasvattaa ja opettaa

Jokainen kasvaa ja kehittyy elämänsä aikana ja samalla ajatukset elämästä, arjesta, omasta itsestä, arvoista ynnä muista kokevat muutoksia. Joskus kaikki muuttuu elämää ravisuttavien suurten asioiden ja muutosten äärellä, joskus taas pikkuhiljaa. En ole se, joka olin ennen eikä tarvitsekaan. Muutos on inhimillistä, muutos on jatkuvaa. Jos yrittää sitkeästi pitää kiinni siitä mitä joskus oli, miten joskus ajatteli ja miten joskus eli saattaa itsensä väkisin ristiriitaan itsensä kanssa.


Oma tarinani ja omat kokemukseni

Nuorena ajattelin, että jalkapallo on koko elämäni, että en voi elää ilman. Olin aloittanut jalkapallon kavereiden mukana 7-vuotiaana ekalla luokalla harrastuksena, josta kasvoikin pikkuhiljaa jotain paljon suurempaa ja tärkeämpää. Kehityin itse taitavaksi ja meillä oli hyvä jengi. Harrastelu muuttui kilpaurheiluksi ja oma identiteettini sen mukana. Valitsin lukionkin sen mukaan, missä pääsin pelaamaan, käymään aamutreeneissä ja jossa ymmärrettiin juniorimaajoukkueleiritysten aiheuttamat poissaolot koulusta. Juhlin joukkueeni kanssa Naisten liigan Suomen mestaruutta juuri 19-vuotta täytettyäni. Futis oli mulle kaikki kaikessa. Kunnes se ei yhtäkkiä enää ollutkaan.

En nähnyt itseäni tulevaisuuden huippujalkapalloilijana, joka pelaisi ulkomailla ja elättäisi itsensä pelaamalla, joten piti miettiä jotain muuta. Pääsin opiskelemaan lähes heti lukion jälkeen fysioterapeutiksi. Koulu ja työnteko siinä sivussa oli lopulta se, joka irtautti mut jalkapallosta ja ehkä hyvä niin, koska paljon hyvää on tullut tilalle, vaikka kyseinen muutos tuntuikin alkuun elämää suuremmalta ja mullistavalta. Vähänpä tiesin silloin, mutta ymmärrän myös, että heijastin kokemukseni ja odotukseni siihen, mistä tiesin.


Koulussa ajattelin, että musta tulee urheilufysioterapeutti ja työskentelisin tulevaisuudessa tavoitteellisten urheilijoiden kanssa tai jopa jossain yksittäisissä joukkueissa ja musta tulisi menestynyt alallani. Tänä päivänä tilanne on hieman toinen, olen erikoistunut neurologiseen kuntoutukseen ja työskentelen ikäihmisten parissa. En ole tunnettu tai menestynyt, mutta olen hyvä siinä mitä teen ja voin myös sanoa nauttivani työstäni ja pidän tekemääni työtä arvokkaana. Se on opettanut paljon elämästä ja ihmisistä ja työni on mahdollistanut taloudellisesti muutaman unelman toteuttamisen, joista olin tyytynyt vain haaveilemaan.

Mitä tulee omaan harrastamiseen, hyvinvointiin ja esimerkiksi omaan kehonkuvaani on sekin kokenut tässä elämän varrella suuria muutoksia. Parikymppisenä ajattelin, että timmi ja lihaksikas vartalo on tärkeintä. Treenasin salilla ja lenkkeilin, koska halusin pysyä kunnossa ja näyttää paremmalta. Seurasin vaa'alla aamupainoa, olin vähän väliä kokeilemassa erilaisia dieettejä ja stressasin väliin jäänyttä treeniä. Some sai ihailemaan fitnesstyttöjä ja vääristi kuvaa siitä, miltä ihminen näyttää. Samalla vallalla oli jos mitä erilaista ajatusta ja käsitystä siitä, mitä oma hyvinvointi vaatii. Kärjistetysti päivittäisiä viherpirtelöitä, maidotonta ja gluteenitonta ruokavaliota höystettynä mehiläisen siitepölyllä ja yksisarvisen sarven hiukkasilla, päivittäistä meditaatiota, aamulenkkiä tyhjään mahaan ja tehokasta hiit treeniä päivällä jne. Onneksi joku sisälläni hangoitteli samalla kaikkea tuota vastaan. Hyvinvointi on todella kokonaisvaltainen asia, johon toki vaikuttaa myös liikunta ja ruokavalio, mutta se ei tosiaankaan tarkoita tiukoista säännöistä kiinni pitämistä ja hampaat irvessä hyvinvointitekojen suorittamista. Sain itseni pikkuhiljaa irti niistä vääristyneistä ajatuksista ruokaa, treenaamista, hyvinvointia ja ulkonäköä kohtaan ja kaiken sen jälkeen olen voinut paremmin. Olen iloinen siitä, että elämä opettaa ja on mahdollisuus kasvaa ja muuttua.


NYT

Tänä päivänä treenaan ja liikun mm. siksi, että siitä tulee hyvä fiilis, jotta olisin fyysisesti hyvässä kunnossa ja jaksaisin paremmin arjessa ja siksi, että treenatessa tutustun ihmisiin ja pääsen olemaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa. En sano, etteikö ulkonäöllä olisi mitään painoarvoa, mutta se ei ainakaan ole top vitosessa syynä siihen, miksi liikun ja treenaan edelleen säännöllisesti. Tykkään haastaa itseäni, joten edelleen pienimuotoinen kisailu maistuu ja tavoitteellinen treenaaminen on itselle ominaisin juttu. Rakastan treenata kovaa ja toisinaan ihan verenmaku suussa, vaikka joskus kovien treenien aikana mielessä käykin, että miksi rääkkään itsenäni vapaaehtoisesti. :D Kuitenkin, olen oppinut myös nauttimaan liikkumisesta ihan vain liikunnan ilon vuoksi. On kiva voida tehdä erilaisia asioita ja treenejä sen mukaan, mikä itseä milloinkin huvittaa. Olen oppinut arvostamaan kehoani ja sitä kaikkea, mihin pystyn ja mitä se mahdollistaa. Hyvinvoinnin osalta perusjutuista ja suuremmista raameista huolehtiminen on tottakai tärkeää: riittävästi unta, ravitsevaa ja monipuolista ruokaa ja säännöllistä liikuntaa, mutta se sisältää paljon muutakin. Tärkeitä ihmisiä ympärillä, hyvä olo itsensä kanssa, omista arvoista kiinnipitämistä ja niiden mukaan elämistä. Ei ole olemassa yhtä tai kahta asiaa, jotka takaavat hyvän olon vaan kyse on kokonaisuudesta. Ja niin, myös ne huonot päivät kuuluvat elämään eikä tarvitse heti ajatella, että on menettänyt kaiken sen hyvän.

Tällä hetkellä elämäni on yllättäen yhden suuren muutoksen kynnyksellä: musta tulee äiti ja meidän perhe kasvaa yhdellä huhtikuussa 2021. Huomaan jo lyhyessä ajassa omien ajatuksieni ja arvojen muuttuneen. Tällä hetkellä tärkeintä on, että tyyppi mahassa voisi hyvin ja olisi terve. Ja uskon omien ajatuksieni ja arvojeni sekä koko elämäni mullistuvan tästä vielä aikalailla.

On kuitenkin asioita, joista aion pitää kiinni: kunnioitan sitä minkä matkan olen kulkenut ja mitä olen kokenut, enkä muuttaisi mitään, koska kliseisesti: kaikki aiemmat tapahtumat ja kokemukset ovat lopulta opettaneet ja muovanneet musta sen, joka olen ja miksi ajattelen nyt niin kuin ajattelen. Tehdyt virheet, uudet opit ja kokemukset muokkaavat elämääni ja ajatuksiani varmasti myös jatkossa. Ei haittaa myöntää, että olin joskus väärässä. Ei haittaa, että muutun. Hyvä, että kasvan ja opin.